Liuhtarin kylä tunnettiin jo 1500-luvulla kasvavana kylänä Lapuanjoen varrella. Joki tärkeä kulkuväylänä ja kalastuspaikkana. Myöhemmin myös mylly- ja sahateollisuus hyötyivät joen tarjoamista yhteyksistä ja vesivoimasta.

Joen pohjoispuoli oli kokonaan Liuhtarin suvun hallussa. Suku oli varsin voimakas ja se onkin ainoana Lapualla jättänyt nimensä pysyvästi koko kylälle. Liuhtarissa tontit olivat vieri vieressä ja rakennukset muodostivat tiheästi rakennetun ns. kasakylän.

Liikenneväylänä Lapuanjoella oli huomattava merkitys Liuhtarin kylälle. Jokea pitkin kulki perinteinen kirkkotie Kuortaneelta Isokyröön. Kylän kohdalla joessa oli tärkeä silta ja kesäisin kuljettiin veneillä aina merenrannalle asti.

Nykyisen Tervarannan leirintäalueen paikalla sijaitsi tervasatama, ja alkukesästä sinne tuotiin satoja tynnyreitä tervaa, jotka sitten kuljetettiin jokea pitkin Uuteenkaarlepyyhyn. Suomen sodan aikana venäläiset polttivat Liuhtarissa sillan turvatakseen pakonsa perääntyessään Kuortaneelle päin. Tuli levisi tervasatamaan ja tuohosi lähes koko Liuhtarin kylän.

Liuhtariin oli kouluhankkeita jo 1920-luvulla. Ongelmia aiheuttivat kuitenkin kiista tontin paikasta, ja ajettiinpa Liuhtarin koulua varten varatut hirretkin kirkonkylän opettaja-asuntolan tarpeiksi. Asutuksen nopea kasvu sotien jälkeen kirkonkylästä Ritamäen ja Ränkimäen suuntaan aiheutti kuitenkin sen, että valtuusto päätti 1951 rakentaa koulut molempiin kyliin. Liuhtarin koulun suunnitteli arkkitehti Viljo Saarinen, ja se suunniteltiin ensimmäisenä kouluna Lapualla ns. sivukäytäväisenä. Syksyllä 1953 Liuharin koulu aloitti Ränkimäen rinteessä.

Lähde: Kotiseutuni Lapua - Historian kirja peruskoululaisille
(Anneli Torppa - Päivi Tienhaara - Heikki Hantula 1993)